Tringa ry - Uudenmaan lintuharrastajien ja -tutkijoiden yhdistys
Janne Koskinen
Aamulla herättyäni katsoi ulos ikkunasta ja totesin kelin olevan mitä parhain. Juhlistin siis apaapäivää linturetkellä Viikkiin. Sää oli hieno; aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, pakkasta oli aste tai pari. Ainoa häiritsevä seikka oli puuskittainen tuuli, joka häiritse kuuntelua välillä ikävästikin.
Vaelsin Viikin puhdistamolle. Metsikkö oli tyhjä – ilmeisesti pikkutikat olivat nyt hylänneet sen lopullisesti. Tyhjyyttään kummitteli myös puhdistamon ruderaatti ja lammikko. Kuunnellessani ruovikkotiellä, josko timaleita olisi (ei ollut), ylitseni lehahti nuori kanahaukka. Pajusirkutkin olivat kateissa vakiopaikaltaan, joten päätin lähteä kohti Keinumäkeä ja ruokintaa.
Keinumäen ruokinta ei näyttänyt parhaita puoliaan. Eilinen pikkutikkapariskunta ei tietenkään ollut siinä. Oikeastaan ruokinnalla oli vain tiaisia ja pari viherpeippoa. Pällistellessäni ankeata näkymää paikalle saapui Hyönteissyöjä-Jyrki Pynnönen, ja ihmettelimme yhdessä elämää. Jalkojemme juuressa vilisteli hetkisen talvipukuinen lumikko, joka oli itse asiassa erittäin hieno eläin, kun sen hyvin näki. Vanha varpushaukkakoiras lehahti ruokinnalle, mutta ei saanut ravintoa. Päätin lähteä Hakalan tornille katsomaan tunturipöllöä. Keinumäen poppeleissa pyöri yksinäinen ja onneton tilhi.
Tunturiukulin löytäminen ei ollut helppoa, mutta lopulta nuori lintu löytyi Lammassaaren niityltä kököttämästä, lisäksi kiven päältä. Tällöin sen harmaa suojaväri pääsi oikeuksiinsa. Muuta tornissa ei sitten ollutkaan, ja kun tuulikin puhalteli aika raa’asti, päätin jättää tornin ja lähteä vaikkapa Mölylään. Arboretumin männikössä oli pikkuparvia kuusitiaisia ja hippiäisiä.
Mölylään asti en mennyt, sillä hoitoniityn jälkeisellä ruovikkotiellä kulkuni pysäytti pajukosta kuuluvaa "tsii tsii tsii", joka kuului pyrtsötiaiselle. Lintuja oli vain kaksi, ja ne olivat melko onnettoman oloisia. Katsellessani näitä, kauempaa melko sympaattisiakin, lintuja kuului pajusirkun ääntä ja kahdeksan "eskon" parvi lehahti pajukkoon ihmettelemään. Itsekin ihmettelin mokomaa näkyä ja lähdin sitten eräälle läheiselle metsäruokinnalle.
Ruokinta oli tyhjä, sattuneesta syystä, sillä lauma nuorison helmiä kirmasi amisviikset heiluen, ja pitäen perkeleellistä meteliä, halki metsän. Hyvästi luonnonrauha. No, oli siellä ruokinnalla sentään outoon paikkaan eksynyt töyhtötiainen. Viikissä harvinainen sokeritoppatintti oli ilmeisesti päästään vialla, sillä harvoin sitä näkee koivikoissa. Hyvin se silti pärjäsi.
Sitten päätin kiertää pellot. Kylmää oli, ja jopa isolepinkäinen piti päänsä piilossa. Samosin koetilalle, missä oli kottarainen. Ja myös tilhiä ja tikli. Koska olin lähellä tervaleppälehtoa, päätin käydä katsomassa kuuluisaa puskasurniaa. Rämmin paikalle tietyömaan läpi. Helsingin kaupunki päätti tutustuttaa kaupunkilaisia luontoon rakentamalla Viikkiin Gardenian, josta kukaan ei tiedä sen tarkemmin. Samalla vedettiin Viikintie aivan peltojen vieritse, joten peltojen rauha oli mennyttä – vanhoina hyvinä aikoina oli sentään rautatievalli, joka suojasi tehokkaasti. Näin ne viimeiset pesäkkeet rakennetaan.
No, aikani rämmittyäni hiiripöllö löytyikin. Se kökötti puussa, ja kuvaajat häärivät parin metrin päässä. Itse katselin oudon näköistä epeliä aikani, ja päätin yrittää piirtää sitä. Koska lintu pyöritti päätään villisti ja piirustustaitoni ovat mitä ovat, tämä projekti jäi. Paikalle saapui myös Johannes Syynimaa, joka oli nähnyt mm. 11 kottaraisen parven. Seurasi kekseliäs ja toimintaa tihkuva kuvaussessio, itse katselin päältä kun lintua söhittiin kolmijalalla ja kuvaajat parveilivat sen ympärillä (niitä oli kolme, siis kuvaajia). Lopputulos; muutama kuva, arka lintu joka lennähti pois, kiroileva Johannes. Jätin sirkuksen ja raivasin tieni pusikon läpi puhdistamolle. Ja mikään ei ollut muuttunut, ei lintuja, paitsi että nyt ei näkynyt edes kanahaukkaa. Sitten painelin vielä Keinumäen ruokinnalle, jossa oli nyt jopa keltasirkkuja ja fasaanikana. Koska tilanne näytti hämärältä ja heikolta, päätin lopettaa retken ja könysin kotia.
Tällaisia ovat siis hieman normaalia paremmat talviretket Viikkiin. Tai itse asiassa hyvät – kottarainen, hiiri- ja tunturipöllö, pajusirkut, töyhtötiainen… Normaalisti tuossa neljässä ja puolessa tunnissa, mitä retkeilin, ei näe muuta kuin sinitiaisia ja koetilan keltasirkut. Mutta eipä mahda mitään, että retkestä tuli mitä tuli.
