Suomenojan lintukeidas

Heidi Björklund. Artikkeli on julkaistu Tringa-lehdessä 1/2004.

Finno on loistelias paikka opetella ja kuvata sorsia. © Pekka Nikander.

Artikkelin sisältö:

1. Finno, Finnå, Finnoo vai Suomenoja?
2. Finno lintupaikkana keksitään
3. Merenlahdesta lintualtaaksi
4. Naurulokkeja, kiljukotkia – ja täyttömaata
5. Finno nykyään
6. Finnon linnusto
7. Tulevaisuudennäkymiä
8. Lähteet
9. Harvinaisimpia alueella tavattuja lajeja

Finnon jätevesiallas on maamme varmimpia paikkoja nähdä pesimälajistomme harvinaisuuksista liejukana ja harmaasorsa. Keväisin ja syksyisin monet vesilinnut ja kahlaajat levähtävät altaalla sekä viereisellä hevoslaitumella, ja kesällä puolestaan voi tarkkailla sorsapoikueita. Vasta talvella laskeutuu hiljaisuus altaan jäätyessä.

Finno, Finnå, Finnoo vai Suomenoja?

Finnon alueesta käytetään eri nimiä, joista lintuharrastajille vakiintuneimpia ovat Finno ja Suomenoja (vrt. Uudenmaan lintupaikkaopas). Kielitoimisto suosittelee käytettäväksi nimeä Suomenoja, ruotsiksi Finnå. Puhelinluettelon kartassa altaan kohdalla lukee kuitenkin Finnoviken – toisaalta välittömästi Länsiväylän pohjoispuolella oleva alue on Suomenoja (ruotsiksi Finno) ja sen halkaisee Finnoontie. Kaksi o-kirjainta löytyy myös paikannimestä Finnoonniitty.

Finno-nimen juuret juontavat todistettavasti yli 550 vuoden taakse, luultavasti kauemmaksikin. Vuodelta 1451 on peräisin maininta “Fynnewijk bol” (boli = keskiaikainen verotusalue), kun taas paikannimi “Finnewijk” vuodelta 1492 paljastaa paremmin nimen alkuperän. Lahden rantamille alun perin asettuneet asukkaat olivat suomalaisia toisin kuin seudun muiden jokivarsien asukkaat. Seudulle oli näet asettunut ruotsalaisväestöä 1200-luvulta alkaen, jolloin rannikko Kirkkonummelta itään oli vielä paljolti asumatonta.

Harmaasorsan (Anas strepera) määrät ovat räjähtäneet Suomenojalla ja Suomenoja onkin helpoin paikka käydä opettelemassa erilaisia harmaasorsan pukuja. © Pekka Komi, Espoo, kesäkuu 2004.

Vanhin ruotsalaiskylä Esboby Mankinjoen ja Gumbölenjoen risteyksessä sai luultavasti nimensä jokivarsilla kasvavista haavoista (äspe, asp = haapa, å = joki), ja sittemmin koko pitäjä sai nimensä kylän nimen mukaan. Finnoonjoki oli keskiajalla tärkeä kulkureitti ja asutuksen leviämistie sisämaahan päin, sillä teitä ei juurikaan ollut. Ensimmäisen vuosituhannen lopulla “Finnviken” ulottui jopa Bolarskogiin eli Puolarmetsään saakka. Vielä 1400-luvulla lahti ulottui Finnån vanhalle kylätontille asti eli ilmeisesti Rusthollarinkadun ja Hyljeluodontien risteykseen, jonne myöhemmin perustettiin Finnån rustholli.

Maan kohoamisen ja umpeenkasvun myötä lahti on supistunut ja joki kaventunut: vuonna 1545 Finnon kylän mainittiin sijaitsevan joen rannalla. Nähtävästi lahti tai sen suu on ollut kalaisa, koskapa käräjillä “langetettiin Matts Nilsinpojalle Hemtansista 3 markkaa sakkoa pahasta, jonka hän teki Finnån kalavesillä (1553)”.

Finno lintupaikkana keksitään

Finno oli 1950-luvulla pääkaupunkiseudun lintuharrastajien läntisintä retkeilyaluetta, sillä Porkkala oli Neuvostoliiton hallussa tammikuuhun 1956 asti. Retkillä käytiin lähinnä pyöräillen, ja Finnoonlahti oli Helsingistä katsoen varsin syrjässä.

Varhaisista Finnon retkeilijöistä Kauri Mikkola kävi tutustumassa kartan perusteella lintupaikalta näyttävään Finnoonlahteen ensimmäisen kerran 12.10.1952. Keväällä 1953 hän retkeili lahdella useita kertoja havaiten 18.4.–9.5. mm. soidintavan teeren, neljä räyskää, heinätaviparin, neljä paria lapasorsia ja tavi- ja sinisorsia. Kahlaajista Kauri havaitsi kuoveja (7p), metsävikloja, punajalkavikloja (2p), töyhtöhyyppiä (3p), taivaanvuohia ja suosirrin. Tuulihaukka ilmeisesti pesi alueella (pari 2.5.), ja kesällä 1958 lahden rantalepikossa havaittiin kuhankeittäjäkoiras. Maaliskuun lopulla 1959 Kauri Mikkola havaitsi Finnolla etelänsuosirrin. Maininnan arvoinen harvinaisuus on ollut myös heinä–elokuussa 1959 Finnoonlahden suulla merellä oleskellut kyhmyjoutsen (Ruoho 1968).

Merenlahdelle näki parhaiten länsi- tai luoteisreunalta – länsipuolella kulkevaa tietä ei vielä tuolloin ollut. Lahti oli järviruokoa kasvavaa vesijättöaluetta ja sinänsä varsin yksitoikkoista lintujen elinympäristöä. Rantaniityt olivat mielenkiintoisempia, etenkin lahden länsipuolinen sivuhaarake, joka oli märkää, metsän ympäröimää vesijättöniittyä. Kuovi, taivaanvuohi, punajalkaviklo ja töyhtöhyyppä kuuluivat niittyjen pesimälajistoon, mutta muuttoaikaan tavattiin muitakin kahlaajia, kuten jänkäkurppia.

Merenlahdesta lintualtaaksi

Sorsien eri puvut ovat todella mielenkiintoisia ulkonäön vaihtuessa jopa kolmasti vuodessa sulkasatojen takia kuten kuvan lapasorsakoiraalla (Anas clypeata). © Pekka Komi, Espoo, heinäkuu 2004.

Loppukesästä, kun sorsanpoikaset ovat täysikasvuisia on määrittäminen kertaluokkaa vaikeampaa, ainakin jos yrittää tunnistaa kustakin yksilöstä iän lisäksi sukupuolen. Onneksi sorsia pääsee tarkkailemaan hyvin läheltä ja tuntomerkit ovat kaikki nähtävissä. Lapasorsa (Anas clypeata). © Pekka, Komi, Espoo, heinäkuu 2004.

Vuonna 1963 merenlahdesta erotettiin maavallein ja paalutuksin vedenpitävä jäteveden saostusallas, joka oli nykyistä allasta selvästi suurempi. Saostusaltaan länsireuna ulottui lähes Hyljeluodontiehen asti ja pohjoisreuna nykyisen parkkipaikan ja pohjoispuolen kuusikon tasalle. Allas toimi lammikkopuhdistamona: viemäreistä tulleen jäteveden annettiin seistä altaassa, kunnes liete ja kiinteä aines oli laskeutunut pohjalle, jonka jälkeen vesi pumpattiin ulkomerelle. Finnoonjoki ohjattiin kiertämään altaan itäpuolelta – vanha joenuoma näkyy edelleen (tosin ruopattuna) altaan keskellä. Alkuperäistä Finnoonlahtea jäi jäljelle altaan itä- ja koillispuolelle.

Ravinteikkaan lietteen ansiosta allas rehevöityi ja muutamassa vuodessa lahdelle asettui aiempaa runsaampi vesilintulajisto. Kuten nykyäänkin, altaalle saapui oman pesivän lajiston lisäksi lähiympäristön sorsapoikueita ruokailemaan. Lintujen ampuminen oli lahdella kielletty, joten sorsia kerääntyi parvittain myös sulkimaan. Hemppo-kerhon lintulaskentojen mukaan altaalla pesi 1965– 67 paljolti samaa vesilintulajistoa kuin nykyään. Rantakanoista altaalla pesi vuonna 1965 vain nokikana (10 poikuetta), –66 tavattiin lisäksi luhtahuittipoikue ja –67 yksi luhtakanan, 12 nokikanan, kolme luhtahuitin ja kaksi liejukanan poikuetta. Altaalla nähdyn uuden harvinaisuuden, harmaasorsan, epäiltiin pesivän vuonna 1965, jolloin myös ruskosuohaukka pesi alueella.

Naurulokkeja, kiljukotkia – ja täyttömaata

Kesällä 1967 lahdelle siirtyi lähisaaristosta pesimään naurulokkeja – pesiä löydettiin 21. Rytikerttusen parimääräksi arvioitiin 15, ruokokerttusen 12 ja pesivästä lajistosta nykyään puuttuvia keltavästäräkkejä pesi noin 12 paria. Ruovikossa ja lähimetsissä yöpyi alku- ja loppukesällä monituhatpäinen kottaraisparvi. Allas ja rantaniitty olivat myös muuttavien kahlaajien suosima levähdyspaikkoja; usein nähtiin kuovi-, iso-, lapin- ja pikkusirrejä, kun taas harvinaisuuksia olivat heinäkurppa, punakuiri ja vesipääsky. Lapinkirvisiä saattoi syksyisin nähdä jopa 30–40 yksilöä kerrallaan.

Pekka Puhjon mukaan allas oli 1960-luvun puolivälissä syrjäinen, metsän reunustama lahti, jolla saattoi nähdä vähälukuisen ruskosuohaukan tai kaulushaikaran. Asutusta ei lahden ympäristössä ollut, eikä vähäisen liikenteen melu kantautunut lahdelle. Seudun rauhallisuudesta kertoo Finnolla 25.5.1965 viivähtänyt 2kv-kiljukotka (P. Puhjo) sekä alueella 14. –17.9.1967 paikallisena viihtynyt kiljukotka. Vuonna 1967 Finnolla lienee myös pesinyt sarvipöllö, koskapa huhtikuusta heinäkuuhun nähtiin paikallinen yksilö. Finnolla rengastettiin lintuja jo 1960-luvulla, mm. syksyisin pyydystettiin pikkulintuja altaan itäreunan koivikossa. Kulkijoita oli paikalla vähän, joten lintuverkon saattoi virittää pengerpolun poikkikin.

Pienpedot pitäisi poistaa Finnoolta, sillä muutama pikkupeto voi saada melkoista tuhoa aikaan altaan keskellä pesivässä lokkikoloniassa. Kuvassa supikoira. © Pekka J. Nikander.

Vähitellen maisema muuttui altaalla ja lahden ympäristössä. Lahden länsipuolen tulvaniittyä alettiin täyttää alkuvuodesta 1967 jätteillä ja täytemaalla, jolloin pesivien kahlaajien elintila supistui. Syksyllä 1967 rakennettiin altaan poikki kivivalli (yhä nähtävissä nykyisen betoniputken vieressä), joka jakoi lahden kahteen osaan. Altaan lounaispuolen lehto hakattiin ja peitettiin täytemaalla. Eteläpuolen vanhan koivikon ontoissa puissa pesi telkkiä, naakkoja ja lehtopöllö, kunnes metsikköön myllerrettiin leveä kaivanto ja lähettyville rakennettiin 1967 tiilinen puhdistamorakennus. Jäteveden mekaaninen puhdistus alkoi 1969, kemiallinen 1975 ja biologinen puhdistus 1979. Viimeisimpänä aloitettiin vuoden 1997 lopulla jäteveden typen poisto.

Saostusaltaan käyttö lopetettiin 1972 ja allasaluetta alettiin täyttää maa-aineksella. Kivivallin länsipuolista osaa käytettiin kaatopaikkana ja kivimurskaa ajettiin myös altaan länsi- ja luoteispuolelle. Allasaluetta suunniteltiin 1970-luvulla täytettäväksi kokonaankin, mutta Leo Kaila ja Kauri Mikkola laativat Tringa ry: n nimissä valituksen kaavasuunnitelmasta, ja lintuallas säästyi tuleville retkeilijöille.

Finnolla rengastettiin 1970-luvulla syksyisin kerttusia ja pääskyjä altaan poikki kulkevan entisen joenuoman varrelta (P. Puhjo & J. Ruoho). Sittemmin altaan vedenpintaa nostettiin eikä verkkolinjalle olisi enää päässyt kuin kahluusaappailla. Vanhoja verkkokeppejä on edelleen näkyvissä osoittaen entisen verkkolinjan paikan.

Altaan täyttö lopetettiin 1980-luvulla, jolloin jäljelle jäi 17 hehtaarin vesialue. Espoon sähkön (nyk. E.ON) voimalaitos valmistui allasalueen eteläpuolelle 1977 ja altaan poikki johdettiin voimalinja. Altaan itä- ja eteläreunoille rakennettiin lintutornit, ja penkereelle tehtiin allasta kiertävä luontopolku.

Finno nykyään

Finnon altaan keskisyvyys on alle metrin, ja sen tilavuus on siten pieni. Niinpä altaan merkitys puhdistamotoimintojen kannalta on rajallinen. Suomenojan puhdistamo on maamme toiseksi suurin ja siellä käsitellään Espoon, Kauniaisten, Vantaan länsiosan sekä Kirkkonummen Veikkolan jätevedet. Kuormituksen ollessa suurin sulamisvesien aikaan osa jätevedestä voidaan tilapäisesti johtaa lintualtaaseen, jota käytetään näin puhdistamon ympäristöluvan mukaisesti tasausaltaana. Tähän tarkoituk- seen allasta on käytetty melkein joka vuosi keväisin ja syksyisin – kesällä altaaseen ei johdeta vettä lintujen pesimisrauhan turvaamiseksi.

Puolisukeltajien ohella altaalla ruokailee lukuisa joukko erilaisia kokosukeltajia, kuten värikkäitä punasotkia (Aythya ferina). © Pekka Komi, Viro, huhtikuu 2004.

Finnon alue on nykyisessä asemakaavassa merkitty pääosin yhdyskuntatekniseksi alueeksi. Allasalueesta suurin osa ja mm. itäinen lintutorni sijaitsevat Suomenojan puhdistamon tontilla. Myös läntinen täytemaakenttä Hylkeenpyytäjäntiehen asti kuuluu puhdistamolle. E.ON:n hallussa on puolestaan altaan kaakkois- ja eteläosa, jossa sijaitsee eteläinen lintutorni. Suomenojan puhdistamo ja E.ON ylläpitävät molemmat allasta kiertävää polkua ajamalla paikalle hiekkaa. Umpeenkasvun estämiseksi allasta on aikoinaan ruopattu, josta muistuttavat ruoppauskasat altaan länsipuolella.

Vuonna 2003 aloitettiin pääkaupunkiseudun lintuvesillä projekti, jossa vähennetään loukkupyynnein supikoiria ja minkkejä sekä seurataan pienpetojen poistamisen vaikutusta vesilintujen pesimistulokseen. Projekti toteutetaan kaupunkien, Metsähallituksen, Uudenmaan metsänhoitopiirin, metsästäjien ja Suomen ympäristökeskuksen yhteistyönä. Finnolta pyydystettiin viime vuonna kahdeksasta loukusta 39 supikoiraa, minkkejä ei sen sijaan saatu yhtään (Bobacka 2004).

Espoon Vesi tarkkailee rehevän altaan veden laatua heinäkuussa. Viime vuoden tulosten mukaan veden typpi- ja fosforiarvot ovat korkeat, mutta raskasmetallipitoisuuksia ei ollut.

Finnon linnusto

Finnolla on tavattu kaikkiaan 251 lintulajia (A. Lehikoinen). Finnon pesimälinnuston muutoksia ovat selvittäneet Lammi & Routasuo (2001). Eniten on runsastunut naurulokki, joka vielä 1960-luvulla oli epäsäännöllinen pesijä – nykyään suurin osa pääkaupunkiseudun naurulokeista pesii Finnolla. Vesilinnuista ovat runsastuneet selvimmin mustakurkku-uikku, telkkä ja nokikana. Eteläiset tulokkaat kyhmyjoutsen, harmaasorsa ja liejukana ovat myöskin kotiutuneet – sen sijaan haapana, sinisorsa ja tukkasotka ovat vähentyneet.

Kerttusten laulua on välillä vaikea kuulla kosteikon keskellä olevasta ruovikosta naurulokkien kovan metelöinnin takia. Poikkeuksen tekee rastaskerttusen karhea räksytys. Kuvan rytikerttusen (Acrocephalus scirpaceus) laulu kuuluu myös lampareen vakioääniin. © Pekka Komi, Espoo, kesäkuu 2004.

Kahlaajalajisto on muuttunut ja vähentynyt alkuperäisestä kahlaajille sopivan elinympäristön lähes kadottua. Uhanalaisen liejukanan ja naurulokin pesimäpaikkana Finno on valtakunnallisestikin tärkeä.

Viimeisin pesimälinnuston selvitys on vuodelta 2000, jolloin havaittiin 36 pesivää lajia ja 1 079 paria. Suurin osa näistä oli naurulokkeja (850 paria), ja Finnon ridariyhdyskunta onkin yksi Etelä-Suomen suurimmista. Lahden 12 pesivästä vesilintulajista runsain oli nokikana (42 paria) ja toiseksi runsain mustakurkku- uikku (11 paria). Vähälukuisia pesijöitä olivat sorsalinnuista mm. harmaasorsa (4 paria), heinätavi ja lapasorsa (2 paria kumpaakin). Kahlaajista alueella pesi taivaanvuohi, pikkutylli ja rantasipi, kutakin yksi pari. Liejukanoja löytyi seitsemän paria ja ainoa luhtahuittireviiri sijaitsi altaan koillispuolella ruokoluhdalla.

Ruokokerttunen oli naurulokin jälkeen toiseksi runsain pesimälintu (54 paria) – varpuslinnuista toiseksi runsain oli puolestaan rytikerttunen (16 paria). Muita kerttusia oli niukasti: kaksi laulavaa rastaskerttusta, kaksi luhtakerttusta ja yksi viitakert- tunen. Pajusirkkureviirejä laskettiin 12. Yksi Finnon harvinaisuuksista on lammikon ainoa uposkasvi, hentokarvalehti, jota Finnon lisäksi tunnetaan Suomessa vain yhdestä kasvupaikasta Ahvenanmaalla! (Lammi & Routasuo 2001)

Syksyisin altaalle kerääntyy runsain määrin ruokailevia vesilintuja ja muuttomatkalla pysähtyviä pääskyjä sekä kahlaajia. Vesilintuja ja muita viivyttelijöitä tavataan pitkälle syksyyn niin kauan kuin sulaa vettä riittää. Talvella Finno on todella hiljainen altaan jäädyttyä. Joinakin vuosina talvehtimista on yrittänyt taivaanvuohi tai jänkäkurppa.

Tulevaisuudennäkymiä

Finnon altaan ja Finnoonsataman alueesta on meneillään kaavamuutos. Yleiskaavaluonnoksessa (18.12.2003) Finnon alue on merkitty yhdyskuntateknisen huollon alueeksi mahdollisella suojeluvarauksella. Asemakaavan muutos on luonnosvaiheessa ja tulee esittelyyn syksyllä. Marianne Kaukio kaupunkisuunnittelukeskuksesta on luvannut, että lintuallas huomioidaan kaavoituksessa.

Arvoyölaulajia tavataan altaita reunustavissa pensaikoissa joskin määrät ovat vähäisiä. Kuvassa viitakerttunen (Acrocephalus dumetorum). © Pekka Komi, Helsinki, kesäkuu 2004.

Asemakaavanmuutosten tavoiteohjelmasta (Espoon kaupunginhallituksen päätös 29.4.2003) käy ilmi, että Suomenojan satamaa aiotaan laajentaa merta ja rantaa täyttämällä ja että E.ON selvittää maakaasuvoimalayksikön rakentamismahdollisuuksia nykyisen voimalaitoksen yhteyteen. Matti Kuusiston (E.ON) mukaan mahdollinen laajennus tulisi nykyisen voimalan ja kivihiilikasan väliin. Hankkeen aikataulusta ei vielä ole tietoa ja voimalan rakentaminenkin tulee kestämään ainakin 2,5 vuotta. Tällöin tulisi tarpeelliseksi rakentaa altaan poikki uudet voimalinjapylväät nykyisten viereen.

Altaan itälaidan rantapensaikko on kasvanut peittäen kohta laajalti näkyvyyden itätornista. Suomenojan puhdistamon käyttöpäällikkö Petteri Jokisen mukaan allasalueen ja ympäristön kasvillisuuden on annettu toistaiseksi kehittyä rauhassa, sillä mahdollisten hoitotoimenpiteiden tarpeesta ja laadusta on ollut epäselvyyttä. Ruoppaustakin on suunniteltu umpeenkasvun estämiseksi.

Suomenojan puhdistamo, E.ON, Espoon ympäristökeskus ja Uudenmaan ympäristökeskus ovat yhdessä luonnostelleet Finnon hoito- ja käyttösuunnitelmaa. Viimeisimmän luonnoksen mukaan (9.10.2003, Tia Lähteenmäki, Espoon ympäristökeskus) aluetta reunustava puusto ja pensasto säilytetään luonnonrauhan ja pensaikkolinnuston elinmahdollisuuksien säilyttämiseksi. Paikoitellen näkymiä estävää puustoa kuitenkin harvennetaan. Tästä ei pitäisi olla haittaa: linnut ovat tottuneet altaalla parveileviin harrastajiin ja ulkoilijoihin.

Lähteet:

Alopaeus, H., Hiekkanen, M., Korhonen, T., Lempiäinen, T., Lindholm, D., Långvik-Huomo, M., Perkko, M., Ropponen, L. & Zetterberg, P. 1999: Välähdyksiä keskiajasta. Espoo keskiajalla ja uuden ajan taitteessa. – Espoon kaupunginmuseo, Espoo.

Bobacka, M. 2004: Här fi nns stadens bästa jaktmarker. – HBL 16.4.

Espoon museoiden nettisivut: http://weegee.espoo.fi /museot/verkko/keskiaika

Finno pohjoisreunalta kuvattuna noin 20 vuotta sitten. © Pekka Puhjo.

Hiironniemi, K. 1993: Espoon lintutornit – päivä maanpinnan yläpuolella. – Tringa 1: 12-15.

Kielitoimisto: http://www.kotus.fi

Koivula, M., Juvonen, A., Savelainen, M., Södersved, J. & Virta, K. (toimittajat) 2002: Uudenmaan lintupaikkaopas. Toinen tarkistettu painos. – Helsingin Seudun Lintutieteellinen Yhdistys Tringa ry.

Lammi, E. & Routasuo, P. 2001: Espoon lintuvesien pesimälinnuston seuranta 2000. – Espoon ympäristölautakunta, Espoo.

Ramsay, A. 1984: Espoo. Espoon pitäjä ja Espoon kartano 1500-luvulla.

Ruoho, J. 1968: Finnånlahden linnusto vuosina 1965–1967. – Molekyyli 3: 66–72.

Haastattelut 6.–20.4.2004:
-Petteri Jokinen, käyttöpäällikkö, Suomenojan puhdistamo
-Maija Jäppinen, laboratoriopäällikkö, Suomenojan puhdistamo
-Marianne Kaunio, arkkitehti, Espoon kaupunkisuunnittelukeskus
-Matti Kuusisto, tuotantojohtaja, E.ON
-Tia Lähteenmäki, ympäristösuunnittelija, Espoon kaupungin ympäristökeskus
-Lintuharrastajat Kauri Mikkola, Karno Mikkola, Pekka Puhjo ja Jarmo Ruoho.